Julkaistu , SopettajaSarianna

IPad-kurssin aikana olen pyrkinyt arvioimaan oppimisprosesseja: millä tavalla iPad vaikuttaa mm. luokkatilanteessa ja opettaja-opiskelija-suhteessa? Selvää joka tapauksessa on se, että sormitietokoneiden läsnäolo luokassa vaikuttaa ja siitä opettajan on hyvä olla tietoinen.

Opiskelijat roikkuvat tunnilla Facebookissa ja pelaavat. Tämä ei varmastikaan tule kenellekään yllätyksenä. Ensimmäiseksi on siis myönnettävä totuus: väline vaikuttaa opiskelijoiden  opetukseen keskittymiseen. Kovin nopeasti kuivan asian - pilkkusäännöt, ydinvirkkeiden käyttö, asiatyylin piirteet - kohdalla alkaa naamakirjan sinertävä valo heijastua opiskelijan kasvoille. Mitä siis opettajana tehdä Facebookissa roikkumiselle tai pelaamiselle? Tilannetta alkukurssin ajan pohdittuani päädyin siihen, etten voi olla koko ajan vahtimassa laitteen käyttöä. Koska opiskelijoilla on värikäs muovinen suojakuori laitteessaan, olen käskenyt kääntää padin nurin silloin, kun aivan ehdottomasti olen halunnut jokaisen olevan mukana asiassa.

Toisaalta olen miettinyt sitäkin, onko edellä mainittu käytäntö välttämätön. Kahta yksittäistä kirjoitelmaa lukuun ottamatta olen saanut kaikki kirjoitelmat ja muut kurssityöt opiskelijoilta ajoissa, he ovat osoittaneet omaksuneensa tunnilla käytyjä asioita hyvin enkä ole kokenut "Padin väärinkäytön" juurikaan haittaavan muiden keskittymistä. Eikö lukiolaisen tule jo ottaa vastuu omasta oppimisestaan ja siten myös opettajan kuuntelemisesta? Takaako värikkään suojakuoren näkyminen tai katsekontaksti opettajaan sekään sitä, että viestiä kuunnellaan? Eikö älypuhelin vieraile opiskelijan pulpetin alla esillä padittomallakin kurssilla, kun opettajan silmä välttää?

Kirjoitusprosessi muuttuu paperista sähköiseen muotoon siirryttäessä. Missä määrin siis tehdä asioita paperilla, vaikka IPad olisikin käytössä? Olen antanut opiskelijoiden valita suunnittelutapojaan vapaasti. Osa on tehnyt kaiken koneella, osa suunnitellut paperille kynän kanssa. Tuntuu, ettei lopputuloksessa ole juurikaan näkynyt eroja. Sen sijaan vapaus valita tekemisen tapa on saanut opiskelijat selvästi arvioimaan toimintatapojaan aiempaa enemmän: mikä minulle sopii? Tämä onkin ollut mielestäni erityisen positiivinen seuraus kokeilusta. Samalla joudun myös myöntämään, että íkävä haluni kontrolloida töiden "oikeaa suorittamista" on ainakin osin vaihtunut haluun saada opiskelijat aidosti vastaamaan oppimisestaan. Mikä voisi olla opettajalle suurempi opetus kuin tämä? Ennen kaikkea minusta jälkikäteen arvioituna tuntuu, että kurssin ajan olemme olleet koko ajan matkalla kohti yksittäistä lopputavoitetta, oli se sitten kuva-analyysi tai prosessiaine. Jos opiskelija on itse miettinyt reittinsä, koen opettajana onnistuneeni. Ehkä suurin muutos onkin tapahtunut opettajassa, ei niinkään opiskelijoissa.

Kun aineistoja on valittu netin loputtomasta määrästä tekstejä, multimodaalisia aineistoja ja kuvia, olemme varmasti muita kursseja selvemmin olleet kiinni ajassa. Samalla olemme pohdiskelleet erilaisia tekstilajeja ja julkaisuyhteyksiä jatkuvasti muun työskentelyn ohessa. Opiskelijat ovat joutuneet selailemaan ja silmäilemään kymmeniä aineistoja löytääkseen sen, josta kiinnostuvat ja josta kokevat saavansa hyötyä oman ajattelunsa pohjaksi. Uskon heidän samalla oppineen kriittisesti arvioivaa ja nopeasti silmäilevää lukutapaa, joka mielestäni on nykyaikana keskeinen taito. Lisäksi olen ollut yllättynytkin siitä, miten alkukurssin lähdekritiikin opiskelu on kurssin ajan heijastunut aineistonkäyttöön: monissa teksteissä on osuvasti pohdittu ja arvioitu tekstin luotettavuutta, näkökulmaa ja konteksteja. Onko siis niin, että opettajan jakama aineisto otetaan vastaan jotenkin kritiikittä? Onko toisaalta vaarana, että lukeminen pinnallistuu?

Sähköinen vai painettu oppimateriaali? Siinäpä kysymys. Olen aina ollut kovin huono oppikirjan täytättäjä, joten tällä kurssilla olen tuntenut ihanaa vapautta. Olemme tehneet aika vähän tehtäviä työkirjasta. Kielenhuollon tehtäviä ja uutta aihetta pohjustavia tehtäviä olemme kyllä tehneet jonkin verran. Jos aiemmin olen tuonut viikon sanomalehdestä luettavaa ja analysoitavaa, nyt opiskelijat ovat etsineet osin sitä verkosta itse. Rinnalle olen antanut toki mahdollisuuden valita työkirjan tehtäviä ja aineistoja, mutta huomattavaa on, että yksikään opiskelija ei valinnut kuva-analyysin kuvaa työkirjasta ja moni harjoitteli kielikokeeseen mieluummin IPadin Lizardilla, johon heille tein materiaalia kuin teki tehtäviä työkirjastaan. Vaikka oppikirjasarjamme on aivan uusi, visuaalisesti kaunis ja ajan tasalla, opiskelijat ovat varsin tottuneita etsimään tietoa netistä - ja myös tekevät sitä mielellään. Olisiko siis äidinkielen opetuksessa syytä siirtyä yhä enemmän tähän suuntaan? Pitäisikö opiskelijoilla olla enemmän mahdollisuuksia tiedonhakuun? Onko vaarana vain pikalukutaidon yleistyminen, jos etukäteen oppikirjoihin valituista aineistoista ja tehtävistä luovuttaisiin?

Opettajana koen melkoisena vastuuna mediataitojen opettamisen. Varmasti jokainen äidinkielen opettaja kamppailee opetuksessaan medialukutaitojen ja syvällisen lukutaidon opettamisen ongelmien parissa. IPadin käyttäminen opettamisessa nostaa tämän asian entistä selvemmin pinnalle. Samalla kasvaa opettajan työmäärä: kun jokainen kirjoittaa erilaisten aineistojen pohjalta, opettaja lukee kaikki illat kirjoitelmia ja niiden pohjalle valittuja lähteitä. Jos jokainen saa valita kahden kuva-analyysinsa kuvan vapaasti, opettaja analysoi arvioidessaan analyyseja opiskelijamääränsä verran kuvia kahdella kerrottuna. Olemmeko opettajina valmiit tähän? Palkitsevaa on jo se, että opiskelijoiden tekemät valinnat ovat kiinnostavia ja opettavat heistä paljon. Mielenkiintoista on myös kommentoida yksilöllisiä töitä. Aivan kamalaa on opettajan näkökulmasta se, miten paljon työmäärä lisääntyy.

Kun opiskelija kirjoittaa koneella, herää kysymys myös kielen korjaamisesta ja asiatyyliin ohjaamisesta: mitä korjaan, miten ja mitä korjaa kone? Jos tulevaisuudessa koneella kirjoittaminen lisääntyy, tulee myös opetuksen muuttua. Jos opettaja korjaa koneella, jo käytäntö pakottaa siihen, että virheet osoitetaan mutta niitä ei välttämättä opettaja suoraan korjaa. Olen aiemminkin pyrkinyt kursseillani siihen, että ainakin yhden kurssityön kieli- ja tyyliseikat opiskelija hioo itse palautuksen jälkeen kuntoon ja käymme niistä yhdessä keskustelua. Sormeilukurssilla tähän tulisi jälkikäteen ajateltuna käyttää vielä enemmän aikaa. Samalla uskon myös opiskelijoiden tietoisuuden omasta kirjoittamisestaan lisääntyvän. Ongelmana vain on se, mistä tähänkin vielä löytyisi kurssilla aikaa?

Yllättävimmät havaintoni liittyvät kuitenkin vuorovaikutukseen kurssilla. Voisi ajatella iPadin hiljentävän luokkatilannetta, kun jokainen koskettelee konettaan. Päinvastoin tuntui, että ideoita ja havaintoja jaettiin kaverin kanssa jatkuvasti, toisen tuottamaa materiaalia oli helpompi kommentoida padilta kuin paperilta ja materiaali tuntui liikkuvan myös aika usein padilta toiselle. Ryhmätöitä tehtiin kurssilla aika paljon muutoinkin, mutta yhdessä puuhastelu tuntui siirtyvän muuhunkin tekemiseen, mistä minä puolestani opettajana pidän.

IPad tuntui myös kaventavan monellakin tavalla etäisyyttä opettajan ja opiskelijoiden välillä. Olen aina ollut sellainen olkapään yli kurkkiva, luokassa hiippaileva opettaja. Nyt kuitenkin opiskelijoiden tuntui olevan helpompi padin varjolla pysäyttää opettaja kysyäkseen neuvoa tai näyttääkseen työnsä senhetkistä vaihetta. Parhaimmillaan tuntui, että pääsin kerrankin aidosti tunneilla tilanteeseen, jossa opiskelijat tekivät töitä ja minä kierteilin ryhmissä kyselemässä, ohjaamassa ja katselemassa.

Opiskelijat ottivat sormeilukurssilla myös enemmän yksittäin yhteyttä opettajaan mm. sähköpostilla. Koska työt liikkuivat sähköpostin kautta välillämme, kynnys kysyä neuvoa kotona työtä tehdessä oli selvästi samalla madaltunut. Vastailin viesteihin siis illallakin aika ahkerasti, palauttelin aineita kommentoituina mihin sattuu vuorokauden aikaan opiskelijoille sitä mukaa kuin sain luetuksi ja käytin kokonaisuutena paljon aikaa yhteydenpitoon. Samalla mietin, olisinko kaikilla kursseilla valmis tähän, kun nytkin tuntuu olevan vaikeaa saada rakennetuksi eroa työ- ja vapaa-ajan välille. Alussa ajattelin, että käyttäisin kursseilla myös keskustelufoorumeita ja muutoin käyttämääni opetusblogiani hyväksi, mutta siihen ei ollut aikaa - eikä oikein tarvettakaan.

Liikuttavin hetki kurssilla oli varmasti se, kun avasin sähköpostini kuva-analyysien palauttamisen jälkeen ja olin saanut palautteestani palautetta opiskelijoilta. Kuinka usein opettaja saa tällaista viestiä opiskelijoilta? Sain kiitoksia palautteen antamisesta ja myös tarkentavia kysymyksiä joihinkin kohtiin. Sähköisesti palautettua ainetta on ilmeisesti vaikea rutata suoraan roskakoriin. (Toki sen voi jättää lukematta.) Tuntui, että omaa ainetta ja siitä saatua palautetta tutkittiin sähköisessä muodossa ehkä enemmän kuin yleensä.

Tällaisten ja monien muiden pohdintojen parissa on vierähtänyt yksi kurssi ja jakso. Työtä on ollut paljon, mutta uudenlaisena se on ollut kiinnostavaa ja valtaosin palkitsevaakin. Yhdessä olemme alkuinnostuksen jälkeen luokassa todenneet, että iPad on hyvä apuväline - omine puutteineen ja oikein käytettynä.